F.M. Walbran
Bamburakentaja
Sisällysluettelo |
F. M. Walbran – Yorkshiren harjustaituri
Anssi Uitti
Nykyään lähes unohdettu Francis Walbran oli aikansa tunnetuimpia kalastusalan vaikuttajia ja perhokalastajia, myös kotimaansa ulkopuolella.
Puhuttaessa Englantilaisista perhokalastuksen pioneereista muistetaan aina mainita kalkkivirtojen suuret nimet Marryatista Skuesiin. Pohjois-Englannissa vaikutti kuitenkin samoihin aikoihin joukko nimimiehiä, joiden panos perhokalastuksen kehitykseen, varsinkin kokonaisuudessa, oli tuskin eteläisiä onkiveljiä pienempi. 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana Pohjois-Englannin, Yorkshiren ja Derbyshiren tunnetuimpia taimenen- ja harjuksenkalastajia ja perhoeksperttejä olivat Michael Theakston, Thomas Pritt, Harfield Edmonds ja Norman Lee sekä Francis Maximilian Walbran. Listan viimeistä herraa harva Saarivaltakunnan ulkopuolella tuntee, vaikka hän oli aikansa urheilukalastuksen merkittävimpiä tiennäyttäjiä. Walbran oli 1800-luvun lopulla todellinen kalastusalan monialataitaja ja kuuluisuus, jonka kirjoituksia seurattiin kaikkialla ja jonka omistaman välineliikkeen tuotteet levisivät jopa Suomen raukoille rajoille saakka. Francis Walbran, ystävien kesken ”Max”, oli tavallaan myös ristiriitainen persoona. Ystävien mukaan aina ystävällinen ja avulias, loistava kirjoittaja ja taitava onkija, mutta samalla myös epäonninen, traaginenkin hahmo.
Harjusmaestro
Harjus on ollut aivan näihin päiviin saakka kalkkivirroilla hyljeksitty kala – valitettavasti osittain myös pohjoisessa. Yli sata vuotta sitten erottelu oli vielä jyrkempi. Taimen oli oikea urheilukala. Harjus luettiin, ja luetaan osin yhäkin, samaan urheilukaloista erotettuun ”coarse-fish” -kategoriaan esimerkiksi turvan, särjen ja hauen kanssa. Tämä ajatusmalli ei kelvannut Walbranille. Hän ryhtyi tavallaan harjuksen oikeuksien esitaistelijaksi, kohottaen omissa kirjoituksissaan harjuksen jopa taimenen edelle saaliina. Monet pitävätkin Walbrania koko perhokalastuksen historian taitavimpana harjuksenkalastajana. Epäilemättä hän olikin erinomaisen pätevä onkija – monet ennätyssaaliit tukevat väitettä. Walbranin merkittävin rooli oli ehkä kuitenkin harjuksen puolustamisessa urheilukalastajan arvolle sopivana saaliskalana. Vaikka Walbran kehitteli perhoja ja teki niitä tunnetuksi, hän ei hylkinyt myöskään syöttejä. Varsinkin talvikuukausien aikana oli harjuksen kelaonginta hyvin suosittu, ja myös hyväksyttävä herrasmiehen ajanviete. Syötteinä käytettiin tavallisesti kärpäs- ja vesihyönteisten toukkia ja matoja. Menetelmä on hyvin suosittu yhä tänäkin päivänä: onginta pikkuruisella koholla, renkaallisella vavalla, jolla on mittaa usein 10–12 jalkaa sekä ääriherkästi pyörivällä perinteisellä centre-pin kelalla. Walbran ei tyytynyt onkimaan yksinomaan jaloja virtakaloja. Hän keskitti huomionsa myös vähäpätöisimpiin makeanveden lajeihin ja harrasti menestyksellä urheilukalastusta myös merellä.
Kynällä ja vavalla
Walbranin kotivesiä olivat Yorkshiren ”Dalesin” alueen klassisimmat virrat, joista tunnetuimmat ovat Wharfe ja Yore, joka nykyään tunnetaan myös nimellä Ure. Varsinkin ensin mainittu on ehkä jopa kalkkivirta-alueen ulkopuolella virtaavista joista maineikkain – eräs Yorkshiren uppoperhoperinteen syntysijoja. Wensleydalen virta, Yore oli kuitenkin Maxille joista rakkain, sillä se oli hänen lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensa kalavesi. Walbran syntyi vuonna 1852 Riponin kaupungissa, jonka läpi joki virtaa. Yorkshiren joilla toimii yhä useita kalastusklubeja, joista monilla on ikää yli 150 vuotta. Tunnetuimpiin seuroihin kuuluu Yorejoen Tanfield Angling Club, jota Walbran oli perustamassa vuonna 1892. Hän oli toiminut vuosikaudet lukuisten lehtien Pohjois-Englannin kirjeenvaihtajana, joka kirjoitti tarkkoja jokiraportteja pettämättömällä tyylillään. Walbranin raportteja ja artikkeleita julkaisivat muun muassa Leeds Mercury, The Field sekä koko Englantilaisen kalastushistorian legendaarisin aviisi – The Fishing Gazette. Max Walbran aloitti uransa kalastusvälinekauppiaana keväällä 1888 perustamalla liikkeensä, joka kantoi uljasta nimeä: ”Walbran’s Northern Angler’s Depot”. Walbranin kaupan nimikoidut tuotteet levisivät 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Suomeenkin. Entisinä aikoina tarjosivat monet perhotarvikeliikkeet kalastajille omia perholompakoitaan. Nämä olivat valmiiksi myyjänsä suosittelemilla perhoilla täytettyjä perhojen kuljetus- ja säilytysvälineitä, joissa oli myös valmiina mukana perhojen nimet ja usein myös kalastusohjeet – kätevää! Tunnetuimmat kuuluisien onkijoiden suunnittelemat lompakot olivat Ronaldsin, Cummingsin ja Walbranin mallit. Näiden ominaisuuksia ja paremmuutta toisiinsa vertailtiin myös kotimaamme kalastuslehdissä sata vuotta sitten.
Kylässä kalkkivirroilla
Walbranin ystävät ja kalastustoverit eivät rajoittuneet Yorkshiren joilla onkiviin. Hän solmi suhteita myös muualle ja saattoi näin käydä opinto- tai opetusmatkoilla ympäri maata. Walbranin kirjeenvaihtotovereihin lukeutuivat 1800-luvun loppupuolen tunnetuimmat kalastajat, kalastustoimittajat ja -kirjailijat. Kuuluisimmat heistä olivat F. M. Halford, G. S. Marryat, G. E. M. Skues, William Senior ja R. B. Marston. Halford ja Marston olivat ilmeisesti Walbranille erityisen läheisiä. Edellinen oli tietenkin pintaperhokalastuksen suurin puolestapuhuja, jälkimmäinen puolestaan Fishing Gazette -lehden päätoimittaja. Tunnetuin ja useimmiten siteerattu tapaus Halfordin ja Walbranin suhteessa tapahtui marraskuussa 1891. Halford kutsui tuolloin Walbranin Hampshiren kalkkivirroille – kokeilemaan onneaan Testjoen harjusten parissa. Alku oli lupaava, sillä Walbran onki muutamia kauniita lähes kiloisia harjuksia kelaongella ja matosyötillä, tosin Halford varoitteli häntä, sillä Walbranin siima oli hänen mielestään huolestuttavan ohutta. Vierailunsa toisen päivän aamuna Walbran tartutti matoon kookkaan kalan Horsebridgen myllysuvannosta. Walbran väitti kalan tuntuvan huomattavan vahvalta, mutta Halford sanoi nähneensä kalan sen ottaessa, ja sen olevan ehkä kiloisen. Kun harjus lopulta pitkän väsytyksen jälkeen posautti ensi kertaa pinnassa, hihkaisi Walbran Halfordille: ”Näitkö tuota? Mitä minä sanoin!” Tähän Halford totesi rauhallisesti: ”Näin kalan koon jo sen ottaessa, mutta en halunnut hermostuttaa sinua.” ”Se on suurin milloinkaan näkemäni harjus. Olethan nyt sitten varovainen.” Kala päätyi lopulta onnellisesti haaviin, jolloin sen painoksi varmistui 1,6 kiloa. Harjus oli tuolloinen Testjoen ennätys. Piipputauon jälkeen herrat jatkoivat ylävirtaan, jossa Halford onnistui onkimaan Gold Ribbed Hare’s Earilla toisen hienon harjuksen. Tämäkin kala oli hyvin kookas, painaen 1,35 kiloa.
Kirjallisia onkiohjeita
Walbranin merkkiteoksena pidetään vuonna 1895 ilmestynyttä harjusraamattua: Grayling and How to Catch Them – And Recollections of a Sportsman. Kuten nimestä voi päätellä, kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen on tiivistä asiaa harjuksenkalastuksen tekniikasta, jälkimmäinen osa kalastuskokemuksia ja -tarinoita. Kalastustekniikkaa käsittelevien klassikkokirjojen yhteisenä piirteenä on se, että ne ovat tietoantinsa ohella hyvää luettavaa. Tämä pätee myös Walbranin pääteokseen. Hänellä oli hallussaan kertomisen taito – kuivahkolla englantilaishuumorilla ryyditettynä. Opus on melko vaikeasti hankittavissa ja sellaisen jostain antikvariaatista löytyessä myös hyvin kallis, mutta siitä on onneksi otettu pari vuotta sitten rajoitettu uusintapainos alan klassikkokirjoihin erikoistuneen Flyfisher’s Classic Libraryn toimesta. Aivan halpa ei tämäkään toisaalta ole. Kirja maksaa noin sata euroa ja sitä voi tilata kustantajalta – niin kauan kuin painosta riittää – osoitteesta: www.ffcl.com
Kuuluisin perho
Walbran ei keksinyt pintaperhokalastusta Pohjois-Englannissa, ei edes harjuksen pintaperho-ongintaa, mutta hän teki lajia suosituksi. Walbran osoitti, että väheksytty harjuskin ansaitsi tulla varta vasten ongituksi pintaperholla. Hän oli ilmeisesti ensimmäinen, joka kirjasi ylös erityisesti harjukselle soveltuvia pintaperhoja ja julkaisi niistä listan edellä mainitussa kirjassaan. Samaisessa kirjassa esitettiin myös sellaisia uusia pintaperhokalastukseen liittyviä asioita – ainakin pohjoisen onkijoille uusia – kuin perhon öljyäminen ja keinot, joilla voidaan välttää viistämistä. Pintaperhoja oli 12 kappaletta ja ne kattoivat jäljittelyssä perhokalastajalle tärkeimpiä hyönteisiä yleisimmistä päivänkorennoista vesiperhosten kautta maahyönteisiin. On kiintoisa havaita, että Dry Flies -otsikon alle on sijoitettu vain tuonaikaisen tiukan näkemyksen mukaisia jäljitelmäperhoja. Toinen perhoryhmä, jossa esiintyy myös pintaperhoja on nimittäin otsikoitu ”Fancy Flies”. Walbran kirjoittaa, että listan perhoja on hyvä käyttää silloin kun hyönteiseloa on vähemmän liikkeellä, mutta marraskuulla veden kirkastuessa on syytä vaihtaa tinselikiertein ja kirkkain värein koristetut perhot jäljitelmäsidoksiin. Kun katsoo houkutusperhojen ”kavahdettavaa” joukkoa, on pakko myöntää, että linja oli tuohon aikaan aika lailla nykyistä tiukempi. Fancy-otsakkeen alle on nimittäin laitettu muun muassa Marryatin Corkskrew, Green Insect ja Bumble-sarjan sidokset. Olisipa hauska tietää, mitä Walbran ja aikalaisensa sanoisivat meidän nykyään jäljitelmäperhoiksi kutsumiemme sidosten kimallekuiduista ja kuulapäistä. Tai ehkä ei sittenkään. Kuuluisin houkutussidos Walbranin listalla on Red Tag. Walbran ei tietenkään keksinyt sitä itse. Perhon suunnitteli muuan Mr. Flynn 1800-luvun puolivälissä. Walbran toi perhon Yorkshiren jokilaaksoihin ja on pitkälti hänen ansiotaan, että siitä tuli maailman kuuluisin ja ehkä myös tehokkain harjusperho. Perho tunnettiin alun perin kotiseudullaan Worcestershiressä nimellä Worcester Gem (W:n jalokivi). Muualla sitä ei ilmeisesti juurikaan käytetty. Walbran sai mallin kokeiltavakseen vuonna 1878 ja saavutti sillä erinomaisia tuloksia, 25 harjusta heti ensimmäisenä iltana. Hän hehkutti uuden mallin tehokkuutta ja nimesi perhon kirjoituksissaan uudelleen, keksien sille tuon kaikkien nykyään tunteman nimen: Red Tag.
Taloudellisia vaikeuksia
1890-luvun lopulla Walbranin ura kääntyi yllättäen laskuun aiheuttaen paitsi vakavia taloudellisia ongelmia, myös henkilökohtaisen vararikon. Hän joutui myymään liikkeensä John Miller -nimiselle perhokalastajalle, joka oli ollut hänen ystävänsä. Walbran lopetti kirjoittamisen lehtiin, ei enää osallistunut Flyfisher’s Clubin päivällisille ja erosi vaimostaan. Monet ovat esittäneet erilaisia teorioita siitä, miten näin pääsi tapahtumaan. Saattaa olla, että pienen voittomarginaalin omaavan liikkeen pyörittäminen ei lopultakaan sovi henkilölle, joka kuitenkin viihtyy paremmin jokivarressa. On myös esitetty, että Halfordin ja muiden varakkaiden ystävien malli olisi saanut Walbranin yrittämään liikaa elää heidän tasollaan, vaikka tähän ei ollutkaan taloudellisia edellytyksiä. Viktoriaaninen yhteiskunta ei liiemmin säälinyt taloudellisia epäonnistujia. Suuri esikuva ja tähti olikin yhtäkkiä hylkiö, jolle kaikki käänsivät selkänsä, The Fishing Gazetten päätoimittajaa, R. B. Marstonia lukuun ottamatta.
Sanan säilällä
Katkerinta oli kuitenkin vanhan ystävän, J. Millerin kelkankääntö ja selkään puukotus. Miller otti hoitaakseen Walbranin aiemmin hoitamat jokiraportit lehdissä. Tässä ei tietenkään olisi ollut mitään pahaa, mutta Miller ei tyytynyt pelkästään jatkamaan Walbranin työtä. Hän aloitti järjestelmällisen mustamaalauskampanjan haukkuen edeltäjänsä teorioita ja jopa kokemustasoa. Outoa, kun ottaa huomioon että Walbran oli yhä Yorkshiren taitavin harjusmestari, jonka pajukori oli iltaisin seutukunnan painavin. Millerin halpamaisuus johti lopulta sanalliseen kaksintaisteluun Fishing Gazetten sivuilla. Miller piiskasi kynällään sanoja paperille, kun taas Walbran vastasi sivistyneesti, pisteliäästi ja älykkäästi. Lehden lukijakunta seurasi tilannetta suurella mielenkiinnolla, mutta myötätunto kallistui varmasti Walbranin puolelle. Alkoi vaikuttaa, että Walbran pääsisi muutenkin jälleen jaloilleen. Uuden vuosisadan alkuvuosina hän oli perustanut uuden pienen liikkeen Leedsiin, Wellington Streetille. Hän meni myös uudelleen naimisiin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän saattoi jo siirtyä suurempiin tiloihin. Walbranin nimeä kantavat tuotteet levisivät jälleen ympäri maan. Samoihin aikoihin Walbran kaivoi kynänsäkin esiin ja hänen artikkeleitaan alkoi jälleen ilmestyä kalastuslehtiin, varsinkin The Fishing Gazetteen.
Kohtalon ironiaa
Vuoden 1909 helmikuun 13. päivänä Fishing Gazettessa ilmestyi Walbranin artikkeli harjuksen talvikalastuksesta. Max varoitteli artikkelissa Tanfieldin padon alapuolisen alueen vaarallisuutta talvella kahlatessa – liukasta pohjaa, syviä kuoppia ja talvitulvan aikana arvaamattoman voimakasta virtaa. Hän kehotti alueella kalastavia mitä suurimpaan varovaisuuteen. Harvoin on kohtalo niin ironinen kuin Walbranin tapauksessa. Vain kaksi päivää lehden ilmestymisen jälkeen hän joutui virran viemäksi ja hukkui juuri sillä alueella, josta niin kovin oli toisia varotellut. Virta tempaisi Walbranin mukaansa ja vei hänet vauhdilla alavirtaan. Rannalle sattuneet ohikulkijat yrittivät turhaan pelastaa vedenvaraan joutuneen, hevosella perään alavirran suuntaan ja veneellä joelle. Kaikki turhaan. Walbranin ruumis löydettiin myöhemmin yli puoli kilometriä onnettomuuspaikasta alavirtaan. Hän oli kuollessaan 57-vuotias. Ystävät järjestivät keräyksen Walbranin hautamuistomerkkiä varten, sillä hänen toinen vaimonsa oli jäänyt varsin varattomaksi leskeksi. Francis Walbran haudattiin toiveensa mukaisesti Tanfieldin kirkkomaalle, jonne keräysrahoilla pystytettiin kaunis kalastusaihein koristettu kiviristi.
Esikuva
Englannissa sekä harjus että Walbran ovat nousseet viime aikoina jälleen arvoonsa, eikä vähiten harjustenonkijain seuran, The Grayling Societyn ansiosta. Järjestö pitääkin Walbrania varsinaisena profeettana ja esikuvanaan, ensimmäisenä harjuksen arvon puolesta taistelleena urheilukalastajana. Mutta mikä on Max Walbranin perinnöin merkitys nykypäivän suomalaiselle perhokalastajalle? Harjusfanaatikkoja, historiasta ja klassikkokirjoista kiinnostuneita lukuun ottamatta ei ehkä kovinkaan suuri. Ellei nyt sitten ajatella tuota näppärää perhonnimeä, jonka kaikki tuntevat. Kas kun ainakin minun suussani sana ”Red” taipuu huomattavasti luontevammin kuin ”Worcester”.
